maanantai 30. huhtikuuta 2012

Wappumunkkeja!


Vappu ei ole mitään ilman itse tehtyjä munkkeja, koska vaikkei siihen mitään estettä olekaan, ei niitä jostain syystä koskaan muulloin tule tehtyä. Niinpä tänään oli taas se päivä, kun munkkipata ja retroista retroin taikinaohje kaivettiin esiin. Tule mukaan. Leivomme Anni-Helenan kanssa on syntyäpäivälahja vuosien takaa, vuodelta 1990.


Munkit tämän kirjan ohjeella onnistuvat aina. Onneksi ilma ei ulkona näytä ihan noin sateiselta kuin munkkiohjeen kuvassa.


 Eli sitten vaan kokeilemaan ja vappumakuja hankkimaan:)

Kohotettavat munkit

5 dl    maitoa
50g    hiivaa
2 tl     suolaa
1,5 dl sokeria
1 rkl  kardemummaa
2        munaa
14 dl  venhäjauhoja
1 dl    sulatettua rasvaa

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon. Sekoita joukkoon suola, sokeri, hienonnettu kardemumma ja keskenään vatkatut munat. Lisää jauhot ja sulatettu rasva ja alusta taikina tasaiseksi.

Anna kohota lämpimässä paikassa noin puoli tuntia. Leivo pieniä pyöreitä pullia ja kohota ne liinan alla. Tein litran taikinan ja munkkeja siitä tuli yhteensä 67 kpl.

Kuumenna rypsiöljy kattilassa noin 180 asteeseen. Tee munkkeihin reiät juuri ennen kuin laitat ne pataan paistumaan. Aivan mainio video-ohje reikämunkkien tekoon löytyy esimerkiksi täältä.

Nosta munkit talouspaperin päälle valumaan ja sokeroi lämpiminä.


Ja sitten ei muuta kuin simat esiin ja munkkeja nauttimaan. Iloista Wappua!

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Viikonloppulaukku farkuista


Ihanaa, hurjan kiireinen työviikko on taas takana ja neljän päivän vapaa edessä! En ole kunnolla ollut edes kotosalla niin että olisin ehtinyt tänne mitään kirjoitella tai kurkkia muiden kuulumisia. Nyt pääsee onneksi hengähtämään ja viikonlopun viettoon voisi lähteä vaikka tämmöisen veskan kera. Tämä kätkee sisälleen yllättävän määrän tavaraa ja sitähän naisten käsilaukuissa usein taitaa aika paljon olla.


Idea laukkuun lähti täältä. Sovelsin kaavat kuvan perusteella ja tästähän tulikin aika reilun kokoinen, hyvä niin. Tämä voisi olla oivallinen kaveri vaikka vapun Turku-reissulle.


Laukku tosin ei ole se, mikä vapun varustelussa minulle on yleensä tuottanut päänvaivaa. Vappuun on  sen sijaan itselläni liittynyt aina uuden mekon syndrooma. Sen jälkeen kun opiskeluaikojen haalarivaput jäivät taakse, ilmaantui tämä positiivinen ongelma vappujuhlien vaatetuksen suhteen. Kevät (ainakin kalenterin mukaan) houkuttelee säätiedotuksesta huolimatta aina kaivamaan esiin mekot ja liehuvat helmat. Yleensä niitä kaivellaan kaupan vaatetangoilta tai visualisoidaan kangaskaupan valikoimista, koska juuri vapuksi olisi kiva saada jotain uutta päällepantavaa.



Vuosien varrella täällä onkin nähty kaikenlaista farkkutuunauksista kesken jääneisiin viime hetken virityksiin. Yhtenä vuonna ompelin kymmeniä napinläpiä ja ompelin niille kavereiksi napit noin kahden aikoihin vappuaaton vastaisena yönä. Erään kerran taas olin bongannut Eurokankaan sovitusnuken päältä kauniin luomuksen, ostanut lähimpänä mallinuken mekkokangasta olevan palan alennuslaarista ja ryhtynyt töihin. Aikataulu taisi olla hiukan kiireinen ja lopulta hikisestä uurastuksesta huolimatta kävi niin, että noin tunti ennen lakitukseen lähtöä säntäsin papiljotit päässä läheiseen kauppakeskukseen toteuttamaan plan B:tä, kun mekko ei ollutkaan valmistunut ajoissa. Mukaan lähti lähes täydellisesti Sokoksen ikkunaprinsessan vaatetus, hyvä etten marssinut kaupasta ulos nukke kainalossa. Tuollaisissa tilanteissahan omassa vaatekaapissa ei ole kertakaikkiaan MITÄÄN päällepantavaa..


Miten sille surullisenkuuluisalle mekolle sitten kävi? Se selvinnee vielä ennen vappua:) Sitä ennen ainakin täällä nautitaan kevään ensimmäisistä valkovuokoista ja lintujen kevätkonsertista.


sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Kevätretkellä Karhusaaressa


Lähialuematkailusta puhutaan nykyään paljon. Se voi tarkoittaa lentokoneella tehdyn etelänmatkan sijaan juna- tai bussimatkaa lähikaupunkiin tai vaikka kävellen tehtyä päiväretkeä parin kilometrin päähän kotoa. Niinkin läheltä kun saattaa löytyä sellaisia paikkoja, missä ei syystä tai toisesta koskaan ole tullut käyneeksi. Minä tutustuin tänään yhteen sellaiseen.


Kun muuttokuorma matkusti nykyiseen asuntooni, kiinnitti matkan varrella huomiota eräs erikoisen näköinen hyvin koristeellinen puurakennus. Mietin, että näyttääpä hienolta, mutta mikäköhän tuokin on? Rakennus on lähes kiinni Länsiväylässä, pienellä Karhusaaren saarella jota ei helposti edes saareksi miellä. Moottoritie yhdistää saaren toiselta puolelta mantereeseen ja toiselta puolelta naapuriinsa Koivusaareen. Samoilla kulmilla asuvata työkaveriltani kuulin, että arvoituksellinen rakennus on Karhusaaren huvila, jota voi vuokrata esimerkiksi häitä ja muita juhlia varten.

Kuviosahattuja räystästukia eli konsoleita Karhusaaren huvilassa.

Uteliaisuuteni heräsi. Etsin huvilasta tietoa netistä ja mietin, että mitenköhän tuonnekin mahtaisi joskus päästä sisälle käymään. Yksi lenkkipoluistani kulkee huvilan ohi ja lukuisat kerrat olen tiiraillut merta sen laiturilta tai kävellyt syksyn lehtien peittämillä hiekkakäytävillä ja kuvitellut, miten niitä ovat joskus kansoittaneet porvarisneidit ja rouvat komeiden herrojen käsipuolessa päiväkävelyillään.

Sadan vuoden takaisista herrasväen promenaadeista muistutti
enää naisen hattu yläkerran metsästyshuoneen naulakossa.

Eilinen lenkki tarjosikin sitten yllättävän ratkaisun tähän uteliaisuuteen. Läheisen metrotyömaan aidasta bongasin mainoksen Karhusaari-päivästä, jota vietetään tänään. Huvilalla on avoimet ovet ja Espoon kaupunginmuseon pitämiä opastettuja kierroksia, joten parempaa tilaisuuttahan ei voisi tulla, humanistin sunnuntaiohjelma oli samantien selvillä.


Huvilan rakennutti 1800-luvun lopussa Nicolas Sinebrychoff. Hänen pikkuveljensä Paul isännöi talvisin Helsingin keskustassa Hietalahdessa olevaa komeaa kivipalatsia ja vietti kesänsä Hagalundin kartanossa Espoossa. Nicolas ei tuberkuloosinsa ja vapaamman elämän kaipuunsa takia viettänyt päiviään panimon konttorissa, vaan hoidatti terveyttään Euroopan kylpylöissä ja nautti merellisistä harrastuksista kuten purjehduksesta omalla huvilallaan. Hän tosin ehti nauttia Karhusaaren huvilasta vain muutaman vuoden ennen kuolemaansa. Hänen aatelissyntyinen vaimonsa Anna sen sijaan vietti huvilalla kaikki kesät kuolemaansa vuoteen 1944 saakka ja vaali venäläisten juurien sekä aatelisen elämäntavan perintönä tarkkoja päivä- ja vuodenaikarutiineja. Huvilan kesäkausi alkoi 1.6. ja päättyi 1.9. Huvilalle pääsi joko Sinebrychoffin omalla höyrylaivalla hietalahdesta tai taksilla Albergan rautatieasemalta, joka oli avattu 1904. Länsiväylästä ei tuolloin ollut vielä tietoakaan, vaan sen paikalla sijaitsivat mm. huvilan sauna ja uimaranta ja sen päässä rouvien häveliäät uintiretket mahdollistava ajan muodin mukainen uimahuone.

Piharakennuksen kauniisti vanhentuneen öljymaalin peittämä ovi
sekä niihen nidottu pyyntö: ovi kii.

Nicolaksen ja Annan jälkeen huvila jäi heidän tyttärelleen Ollylle, joka naimisiin mentyään otti sukunimen Donner. Olly ja hänen miehensä eivät koskaan asuneet itse huvilassa, mutta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä on mm. kuvia, joissa heidän vieraanaan huvilassa nähdään C. G. Mannerheim. Donnerit testamenttasivat huvilan Åbo Akademin säätiölle ja tuona aikana siinä toimi mm. arkkitehtitoimisto.

Pääoven jälkeiseltä verannalta johtivat yläkerran parvekkeelle
huiman jyrkät kierreportaat.
Onneksi tämä ei ollut ainut tie parvekkeelle.

Espoon kaupungin omistukseen hyvin huonoon kuntoon mennyt huvila tuli vuonna 1980. Vuosina 1990-1992 sen kaatumassa olleet hirsiseinät korjattiin, alimmat lahot hirret vaihdettiin ja sisäosat restauroitiin alkuperäisten valokuvien ja piirustusten mukaan. Nykyään talossa on taiteilijoiden työhuoneita ja alakerran juhlatiloja voi vuokrata erilaisiin tilaisuuksiin. Kunnostusta odottavat piharakennukset muistuttavat vielä siitä, miltä Karhusaaren huvilassakin ehkä ulkoisesti näytti reilut 20 vuotta sitten.


Puurakenteisessa talossa on kolme kerrosta, joihin sijoittuivat niin julkiset juhlatilat kuin yksityiset makuuhuoneetkin. Talossa on leveitä portaikkoja, äärimmäisen kapeita kierreportaita, salaovia niin peilien kuin asekaappienkin kautta ja alunperin siellä on ollut myös sadeveden talteen keräävä järjestelmä keskellä taloa. Katto viettää kaikkialla talossa kohti keskustaa ja keskellä sijaitsi vesiputki, joka keräsi sadevedet ja johti ne alhaalla olevaan säiliöön. Tarinan mukaan rankkasateiden aikaan kaikki vesi ei suinkaan valunut alas putkea pitkin, vaan osa tuli myös putken vierestä, joten kosteusvauriot ovat vuosien saatossa varmasti paisuneet melkoisiksi.



Melkein jokaisessa huoneessa on kaakeliuuni. Isännän metsästyshuoneen uunia koristavat mm. ajokoiran pää ja metsästyshaukka, Nicolaksen ja Annan makuuhuoneen uunissa taas liihottelevat pulleat kerubit. Uunit ovat kaikki alkuperäisiä. Myös osa kattomaalauksista on alkuperäisiä, osa restauroituja ja osa kopioita. Alakerran ruokasalissa on kaunis kasettikatto.



Huivilan keittiö sijaitsi kellarikerroksessa. Kun ruokasali oli keittiön yläpuolella ensimmäisessä kerroksessa ja välissä kapeat hankalasti kuljettavat portaat, piti ruoan saamiseksi kehittää joku sujuva ratkaisu. Tällainen oli ruokahissi. Keittiön nurkassa oli yksikertainen ovellinen kaappi, ruokasalissa vastaavassa kohdassa sivukammella varustettu  paraativersio samasta kaapista. Ruoka laitettiin kellarissa kaappiin ja veivattiin ruokasaliin nopeasti ja helposti. Hissikaappi toimi kuulemma myös kaiuttimena. Kun kellarissa soitettiin kesäkauden päättäjäisiksi gramofonilla Maamme-laulu ja hissikaappien ovet olivat auki, kuului se hyvin myös yläpuolella olevaan ruokasaliin.



Tuollainen ruokahissi olisi kätevä nykyajankin monikerroksisissa taloissa, jos keittiö ja ruokasali jostain syystä olisivat eri kerroksissa. Niitä lienee 1900-luvun alkuvuosikymmeninä  ollut keittiön korvikkeena kerrostaloissakin, koska ainakin Missä kuljimme kerran -elokuvassa sellainen löytyy nuoren, aikaansa seuraavan Lycy-neidin ensimmäisestä omasta asunnosta.


Nyt olen siis vihdoin pääsyt kurkistamaan tuon arvoituksellisen rakennuksen ovien sisäpuolelle. Sunnuntairetkeä suosi ihastuttavan aurinkoinen sää. Ellei Länsiväylällä jyräisi sunnuntaista huolimatta lähes jatkuva liikenne, olisi haaveilua voinut jatkaa laiturilla kimeltävän veden äärellä vielä tovin.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Tuleeko se kevät vai tarvitaanko vielä pipoa?


Lumiraja on sulanut huimaa vauhtia, kotipihan lumikekojen koko on kutistunut suurennuslasilla katseltaviin mittoihin. Silti tuntuu, että pipoille on vielä kysyntää. Muutamana viime päivänä on käynyt niin napakan kylmä tuuli, että korvat ovat olleet vallan mielissään piposta. Yhtenä päivänä työmatkan varrella olin jo aivan varma, että erään torin laidalla olevan lämpömittarin on pakko olla rikki. Se kun  näytti kahtena peräkkäisenä pävänä plus viittä astetta ja niistä ensimmäisenä olin jäässä luita ja ytimiä myöten, seuraavana nautiskelin täysin siemauksin kauniista auringonpaisteesta.


Nämä puoliarktiset olosuhteet huomioon ottaen sitä kehtaa vielä esitellä täällä pipoja. Lankavarastojen inventoinnin yhteydessä paljastui muutama kerä valkoista ja mustaa Novitan Kide-lankaa, ja tämä pipoprojekti käynnistyi niiden tuhoamiseksi. Olen tainnut tykätä tuosta langasta ostohetkellä enemmän kuin kotiin päästyäni, koska kerät ovat jääneet pyörimään lankakorin pohjalle näinkin pitkäksi aikaa. Mustien tekeleiden kuvaaminen vaikka minkälaisessa valossa tai varsinkin ilman minkäänlaista järkevää valoa tuntuu joka kerta ihan hullun hommalta. Malli on Novitan kevät 2011 -lehdestä. Silmukoita vaan on hiukan vähemmän eli 80 sekä joustinneuleessa että itse pipossa ja puikkokoko on ohjetta pienempi vitonen, kun en löysiin pipoihin ole kovin tykästynyt.


Kevätkimaltelevien pipojen lisäksi on tekeillä vielä tilaustyönä yksi täysin musta pipo samalla mallilla. Tuleva omistaja ei oikein ollut innostunut noista paljeteista ja lopulta päädyttiin yksiväriseen mustaan malliin. Aikalailla paikkansa pitää hänen toteamuksensa siitä, että mustia pipojahan ei ole koskaan liikaa. Pitäisiköhän sitä tehdä samaan syssyyn itsellekin jonkunlainen, koska en omista ensimmäistäkään mustaa pipoa?

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Keväisen kevyt poncho


Täällä on koukulta vaihteeksi putoillut poncho. Tämä yksilö tarjosikin varsinaista jännitysviihdettä, sillä alkuperäisestä 100 g kerästä ja 800 metristä päättelyn jälkeen lankaa jäi vain noin 15 cm!


Verkkoponchon kuvio muodostuu nelinkertaisista pitkistä pylväistä ja viiden ketjusilmukan jonoista. Alkuperäinen ohje on napattu Novita-lehdestä kesä 2009 ja sitä on hiukan edestä ja takaa muotoiltu uudestaan. Ohje löytyy myös täältä. Alkuperäisen mallin poncho on joka suunnasta yhtä pitkä, mutta tähän haluttiin hiukan pidempi ulottuvuus eteen ja taakse.


Lanka on tässä paljon ohuempaa, kuin ohjeen alkuperäinen Luxux Wave. Lieneekö moista lankaa enää edes olemassa.. Tämä lanka tarttui mukaan helmikuun Tallinnan-matkalta ja sitä kului lähes tasan yksi kerä. Valmis poncho matkusti uuteen kotiin työkaverin luo.


Uusi viikko on taas hurahtanut käyntiin ja vauhdilla mennään kohti kevättä. Ilma on kaikesta lumisateilla uhkailusta huolimatta eilisten pilvien ja viiman jälkeen todella aurinkoinen, joten suuntaan tästä lenkille katsastamaan, josko lähimetsän juoksupolut olisivat jo vapautuneet lumesta. Vapautunutta viikon alkua siis!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kohtasin puutarhassa prinsessan


Aurinko on sulattanut puutarhasta jo melkein kaikki lumet, Joitain yksittäisiä lumilaikkuja vielä näkyy siellä täällä. Melkein jo tekisi mieli ottaa esiin kesämekko ja kirmata paljain jaloin lumen alta paljastuneella kevääseen heräävällä nurmikolla.



Tämä mekko lähti ilahduttamaan kummitytön 4-vuotispäivää viikko sitten. Ihan vielä ei helmat hulmuten kirmattu pihanurmikolla, mutta sisällä sitäkin enemmän. Mistä niillä pienillä prinsessoilla riittääkin virtaa? Ehkä pääsiäismunista, joita ajankohdan takia paljastui lahjapaketeista useampiakin, tai sitten syntymäpäiväkakusta, joka sekin oli kuin prinsessan linna.



Sama vaaleanpunainen kangas on vilahdellut täällä aiemminkin. Ensin se matkusti varastooni Jyskin alennusmyynnistä, sen jälkeen siitä on tehty havaintoja ainakin täällä ja täällä. Ja edelleenkin sitä jäi pakkaan odottamaan seuraavaa prinsessatilausta:)


Tästä kuvasta puuttuu vain itse prinsessa, lieneekö mennyt juhlien jälkeen unten maille ja mekko on jäänyt kivelle odottamaan seuraavaa päivää..

torstai 12. huhtikuuta 2012

Huhtikuun pirteä paketti


Salaisen Neuleystävän huhtikuun paketti on pitänyt luvattoman monta päivää majaansa postin pakettihyllyssä. Sain saapumisilmoituksen käsiini ennen pääsiäistä keskiviikkoiltana. Harmi oli suuri, kun torstaina lähdin suoraan töistä vanhempien luokse pääsiäiskyläilemään, enkä päässyt pakettia hakemaan. Vielä suurempi harmi aktualisoitui pääsiäisen jälkeen tiistaina, kun olin postin oven takan hiukan yli kuusi ja sain todeta kesäaukioloaikojen astuneen voimaan huhtikuun alusta: lähiposti ulkee ovensa arkisin jo kuudelta. Mutta kyllä kannatti odottaa, ihanan pirteä paketti pääsi kotiin vihdoin tänään!


Ensimmäisenä paketista paljastui värikäs teevalikoima ja yläkuvan ihana kortti. Mistä SNY löydätkin noin mainioita:) Eräässä edellisessä lähetyksessäkin oli samaa tyyliä oleva kortti, joka on sen jälkeen päivittäin ilahduttanut minua työhuoneen ilmoitustaululla. Tämänkertaisen kortin taakse oli kirjoitettu käyttöohjeet sisällölle ja ne kuuluivat seuraavasti:


Pääsiäinen, kevät kesä! Ensin on aika herkutella pääsiäismunilla (kuvan valkoinen muna on pahvikuorista karannut Mignon)...


...sitten hemmotellaan kasvonaamiolla ja käsivoiteella - sitähän neulojilla kuluu...


... ja lähestyvään kesään on hyvä varautua pirteillä asusteilla - ehkä näistä langoista syntyy jotain ensi kesään? Kiitos kysymästä, kyllä, varmasti syntyy:)

Kiitos taas ihan mahdottomasti, paketti oli niin pirteän sitruunaisen raikas ja maukas. Tykkään turkoosista ja suklaasta ja sitruksista:) Lankojen väri on tosi houkutteleva ja sai heti sormet syyhyämään paitsi sopivan neuleohjeen etsintään myös turkoosien kesätyynynpäälisten ja mattojen vaihtoon. Näillä lahjuksilla varustautuneena onkin hyvä alkaa odotella sitä kesää ihan todella.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Tytön kaitalehame farkuista


Pääsiäinen oli ja meni ja se hurahtikin ihan kokonaan reissussa. Yksi kyläilykohteista oli serkun perhe, jossa juhlittiin kahden pikkuprinsessan syntymäpäiviä. Tämä hame löysi tiensä isosiskon pakettiin.


Olen useammassa paikassa törmännyt käytetyistä farkuista tehtyihin kaitalehameisiin. Tyyli vetosi farkkutuunailijaminääni kovastikin ja pitkään on jo ollut suunnitelmissa kaitalehameen tekeminen itselle. Vähän pienemmästä koosta tuli nyt kumminkin aloitettua, kun tämä valmistui lahjaksi 6-vuotialle neidille.


Kaavat ovat omasta päästä ja kokoa tällä on noin 120 cm. Kaitaleet on yhtä lukuunottamatta leikattu yksien ja samojen farkkujen lahkeista ja niitä on yhteensä kahdeksan. Yhden kaitaleen verran piti lainata naapurifarkkujen lahjetta ja taas kerran sain todeta, kuinka hankalaa on löytää samansävyisiä sinisiä farkkuja.


Hameen helma on jätetty reilusti huolittelematta ja olen sitä vielä vähän pahoinpidellyt rapsuttelemalla ja repimällä, jotta reunaan tuli mukavat hapsut. Ompelukoneen koristetikkivalikoimasta tuohon osui juuri sopivasti tuollainen kukkatikkaus ja isommat kukat ovat peräisin samoista farkuista kuin suurin osa kaitaleistakin.

Tästä onkin sitten hyvä jatkaa sen oman keväthameen kimppuun:)

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Pääsiäisen munavuosikertoja


Olen osan pääsiäistä vanhempien luona. Täällä opituista pääsiäistavoista monet ovat kulkeneet mukana omaankin kotiin ja nyt niistä pääsee taas nauttimaan täällä aidossa ympäristössä. En mm. edelleenkään syö mämmiä kerman tai vaniljakastikkeen kanssa, kun olen lapsesta asti tottunut syömään sitä maidon kaverina. Täällä odottavat joka pääsiäinen myös joskus lukioaikoina tekemäni koristemunat, joissa muovinen muna on päällystetty kieputtamalla sen päälle jokunen kerros ompelulankaa. Näiden tekemisestä on kulunut sen verran aikaa, että en enää muista mistä idea tämmöisiin mahtoi syntyä. Todennäköisesti syypää on joku lehti, koska blogeista ei kai silloin oltu kuultukaan.


Pääsiäismunien maalaaminen oli lapsena suurta huvia. Ja kyllä niitä munia maalattiinkin, äiti sai varmaan posket lommolla puhaltaa munia tyhjäksi ja sen jälkeen olla leipomassa jotain siitä sisällöstä, joka munien maalaamisen näkökulmasta oli aivan turha. Meillä oli aina ihan tavallisia tusseja munanmaalauksen väreinä, ja monesti oli ongelmana, että tussi ei tahtonut tarttua kananmunan rasvaiseen pintaan. Vasta ihan hiljattain opin, että munan pinnan voi pyyhkiä etikalla, jolloin rasvaisuus katoaa ja värit tarttuvat paremmin.


Kokonaisia muniahan voi värjätä kätevästi laittamalla keitinveteen vaikka sipulinkuoria tai punakaalimehua. Sellaisia meilläkin joskus syötiin, varsinkin kellertäviä sipulinkuorimunia. Lapsena ne sipulinkuoret ihan vaikka vaan värjäystarkoituksissakin tuntuivat kyllä todella epäilyttäviltä, koska en tykännyt sipulista yhtään. Ehkä ihan hyvä, että silloin en tiennyt tätä minkä juuri pari päivää sitten kuulin televisiosta: keitettyjen munien värjäyksessä pitää käyttää syötäviä värjäysaineita, koska osa niistä imeytyy myös munan kuoren läpi! Olisivat kyllä munat jääneet tältä sipulikammoiselta syömättä:)


Nykyään sipuli käy ihan hyvin kaupaksi, eikä jokaista ruokaa tarvitse syynätä suurennuslasilla mahdollisten sipulinpalasten takia. Uusiin munanmaalaustekniikoihinkin olen törmännyt. En ollut koskaan kuullutkaan munien batiikkikoristelusta tai tai mehiläisvahan käytöstä, vielä vähemmän etikkasyövytyksestä. Aivan ihastuttavia koristemunia tuolla tekniikalla saa aikaan, mutta puuha vaatinee melkoista kärsivällisyyttä. Ottaen huomioon, kuinka särkyvää tavaraa koristelun kohteena oleva muna on.


Täällä sen sijaan nautitaan niistä vanhoista perinteisistä tavoista. Ja koristelluista munista, jotka varastoidaan munakennoissa yläkaapissa ja kaivetaan kerran vuodessa esille. Koristeltujen munien joukosta löytyy lukuisia minun ja siskoni maalaamia retrokaunottaria. Mutta onpa joukossa muutama sellainenkin, jotka äiti on maalannut josku yli 30 vuotta sitten ennen kuin talossa oli yksiäkään pieniä, koristemunia liian kovakouraisesti tutkailevia käsiä!


Nyt osaamme olla jo rikkomatta noita aarteita, mutta monien vuosien tauon jälkeen munakoristeet pitää taas nostaa vähän korkeammalle, ettei veljen reilu 1-vuotias poika ylety näihin harvinaisuuksiin. Onneksi näitä saa aina maalattua uusia, jos nyt käykin niin että jokunen menee rikki:)