sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Verta keittiössä


Tiskialtaassa valuu punainen verinoro.Pöydällä on valkoinen muovipullo. Ja kulhossa verilettutaikina turpoamassa. Eli itse tehdyt veriletut eivät suinkaan ole kuolleet sukupuuttoon, vaikka välillä siltä on näyttänytkin:)

Alakoulun ehdoton lempiruoka, itse tehdyt veriletut, muuttui yläkoulun ja äitien tekemien kengänpohjien myötä inhokiksi, johon en ole sittemmin koskenut pitkällä tikullakaan. Vaan taannoin näyttivät hemoglobiinilukemat niin hälyyttävän alhaisilta ja rautapillerikuurista maha ei tykännyt yhtään, joten jonkinmoisia luonnonmukaisia rautalisiä piti keksiä.


Korkeampien hemoglobiinilukemien toivossa täällä on jo syöty pinaattilettuja ja tungettu vihreitä kasviksi milloin mihinkin ruokaan rautapitoisuuden nimissä. Tosin eihän tuo pinaattikaan autuaaksi tee, koska jonkun muinaisen pilkkuvirheen takia pinaatissa on 10 kertaa aiemmin luultua vähemmän rautaa, eli ihan saman verran kuin keskimäärin muissakin vihreissä kasviksissa.

Maksa olisi oivallinen raudan lähde, mutta sitä en voi sitetää. Eikä sitä sen puoleen saisi niin kovasti nyt popsiakaan. Koska eläinperäisen raudan pitäisi imeytyä kasvikunnan rautaa paremmin, kääntyi katse Finelin ravintoainetaulukkoa tutkailtuani hyvinkin pian verilettujen puoleen. Kaupasta niitä ei sentään voinut hakea, sieltä haetut ovat edelleen ihan kamalia.

Ennen kuin pääsin verestämään - kirjaimellisesti - muistoja alakoulun itse tehdyistä pitsireunaihanuuksista, piti jostain löytää verta. Muistelin joskus nähneeni sopivannäköisiä pulloja lihahyllyllä, eineshyllyllä tai jossain vastaavassa. Vaan eipä löytynyt tällä kertaa Prisman kokoisesta kaupasta ennen kuin kysyin. Ja silloinkin suuntana oli pakasteallas. Joten ei muuta kuin veripullon kanssa kotiin, ostos jääkaappiin yöksi sulamaan ja seuraavana päivänä taikinan tekoon.

Käytin alkuun ihan veripullon kyljessä olevaa ohjetta. Kunnes ensimmäinen lettu tarttui tiukasti kiinni paistinpannuun, hajosi ja myttääntyi täydellisesti. Ja tulin siihen tulokseen että taikina tarvitsee pelkkien ruisjauhojen sijasta mukaan myös ripauksen vehnäjauhoja ja sitä myöten sitkoa, jotta letut pysyvät edes jotenkin kasassa. Sen jälkeen alkoikin sitten sujua ja muutaman harjoituksen jälkeen lautaselle alkoi kertyä vino pino rautapommeja.



Veriletut
Noin 10-12 isoa lettua

0,5 dl verta
0,5 dl kivennäisvettä
2 dl    ruisjauhoja
1 dl    vehnäjauhoja
1,5 tl  suolaa
2        kananmunaa

Sekoita kaikki aineet nesteeseen ja vispilöi käsin taikina tasaiseksi. Anna taikinan turvota jääkaapissa noin tunti. Paista runsaahkossa rasvassa kuumalla pannulla ja nauti puolukkahillon kera!

Varsin helppoa arkiruokaa loppujen lopuksi. Tietääkö joku muuten, vieläkö veriletut kuuluvat koulun ruokalistaan? Ja jos, niin ovatkohan ne siellä nimenomaan tuon rautapitoisuuden takia vai miksi? Muistelen, että ne jakoivat aika vahvasti mielipiteitä: toiset tykkäsivät ihan hulluna ja toiset taas eivät voineet sietää ollenkaan. Kumpaan joukkueeseen sinä kuulut?

maanantai 7. syyskuuta 2015

Suuri Käsityö 9/2015


Lämmin syysmuoti henkii syyskuun Suuresta Käsityö -lehdestä. Kuten kannestakin jo näkyy. Lehtikatsaus on viikonlopun reissun takia armottoman myöhässä, mutta tässä se vihdoin tulee. Kaikkiin lehden malleihin voit tutustua täällä.



Syyskuun lehden teemana ja lukijoiden toiveohjeena on pyörän naisen XL-mallisto. Kaavat löytyvät niin mekkoon, kansikuvan takkiin, puolihameeseen ja tunikatyyppiseen paitaan. Mallit on kaavoitettu pienelle ja pyöreälle, 160-senttiselle naiselle.


Muissakin aikuisten ompeluohjeissa on kokoja numeroon 46 saakka. Syyspukeutumiseen on tarjolla niin takkia, mekkoa, hametta kuin monenlaisia paitojakin. Omaa silmääni miellytti eniten monikäyttöisyydellään tämä väljä malli. Tosin itse valitsisin ehdottomasti jonkun muun kuosin kuin eläimellisen.


Vauvojakaan ei olla unohdettu. Tarjolla on vauhdikkaat housut ja takki, jotka kangasvalintoja vaihtamalla muuntuisivat helposti myös tyttömäisemmiksi. Myös arkikäyttöön sopivia mekkoja on pari kappaletta ja hauska kilpa-autoilijan ajohaalarista vaikutteita saanut potkupuku.


Tämä kynäpenaali taas - kirjaimellisesti - sujahtaisi varmasti mielellään monen koululaisen reppuun. Kerrassaan hauska idea:)



Neulepuolelta tarttui omaan tutkaani useampi malli. Paksulla langalla neulottavasta palmikkokaulurista olisi hyvä aloittaa, tuollainen saattaisi joskus valmistuakin. Pian ovat edessä myös pipokelit, joten tämä kaulahuivin ja pipon yhdistelmä näyttää varsin kutsuvalta.


Samoin pukisin mielelläni töihin tämän liehuvahelmaisen, ohuen jakun, joka tilanteesta ja solmiamistavasta riippuen asustaisi erilaisia vaatteita hyvinkin monipuolisesti.


Tällaisena sadepäivänä voisin myös enemmän kuin mielelläni heittää niskaan rouhean palmikkopaidan. Tosin jonkun pitäisi ensin tehdä sellainen ja toimittaa tähän osoitteeseen! Näiden  isompien töiden valmistuminen kun saattaisi omalla neulomissinnikkyydelläni olla kiven alla. Eikä ainakaan parane edes kuvitella aloittavansa mitään tuollaista ennen kuin eräs tietty, ikuisuusprojektiksi muodostunut miehen villatakki on edennyt takakappaletta ja toista hihaa pidemmälle..


Mutta koska tuollaista palmikkoneuletta ei nyt ole, niin täytynee tyytyä tunnelmoimaan itse tehdyn lasipurkkilyhdyn valossa. Ja sinnekin sujauttaa mielellään oikean tuikun sijasta led-kynttilä, ennen kuin alkaa vimmattu keskustelu lasipurkkilyhtyjen räjähdysvaarasta ja ties mistä muusta. Kaunis ja herkkä tämä uitenkin on, vaikka sitten ilman minkäänlaista kynttilää.