Muuttokuormassa kahvia ja pahvia?

Muuttopäivä ja pakkaamisen finaali lähestyvät. Perjantaiksi on varattu pakettiauto. Varastoihin kätkeytyy yllättäviä määriä tavaraa ja pakkauksen yhteydessä vastaan onkin tullut mm. seuraavanlaisia asioita: tyhjiä kahvipusseja, tyhjiä pahvisia kananmunankennoja, tyhjiä karkkipusseja, kauniitä tyhjiä rasioita ja putkiloita sekä lasipurkkeja. 

Pakkausstressin kourissa tuntuu järjettömältä lähteä pakkaamaan jotain erivärisiä tyhjiä munakennoja vain siksi, että niistä on kiva joskus askarrella jotain. Kaikenlaisen "roskan" kerääminen materiaalitarkoituksessa sotii tässä kohtaa todella paljon sitä vastaan, että muuton yhteydessä tarpeeton tavara pitäisi heittää pois. Useimmille tyhjät kananmunankennot kyllä ovat tarpeettomia roskia, käsityöläiselle ne ovat arvokasta materiaalia. Onneksi ne ovat uusiutuva luonnonvara, joten saatoin hyvällä omallatunnolla heittää pussillisen kennoja muuttoauton sijasta pahvinkeräykseen. Eiköhän kananmunia tule ostettua uuteenkin asuntoon:)

 Roskamateriaaleista ajaukset johtuvat erilaisten materiaalien hintaan ja sitä kautta käsityötuotteiden arvostukseen ja hinnoitteluun. Tähän sain kimmokkeen eräästä kommentista, jonka taannoin kuulin yhdessä käsityöläisten myyntitapahtumassa. Paikalla oli eri-ikäisiä harrastajia, eläkeläisyhdistyksen edustajia, ammatikseen käsityötä tekeviä ja sitten tämmöisiä harmaassa välimaastossa keikkuvia, joiden leipä tulee ihan muualta, mutta joille käsityö sesonkiluontoisen yrittäjyyden muodossa tuo jotain sen leivän päälle. Keskusteltiin tuotteiden hinnoittelusta ja eräs eläkeläisrouva totesi näin: " Siitä oma työn osuudestahan ei ole tavattu hintaa ottaa."

Mieleni teki kommentoida takaisin, mutta sainpa sillä kertaa oltua hiljaa. Käsitöiden hinnoittelusta ja sen vaikeudesta keskustellaan säännöllisin väliajoin eri foorumeilla ja yhteinen johtopäätös tuntuu aina olevan, että se on vaikeaa. Ja ne, jotka eivät itse ole käsityöihmisiä, taivastelevat tuotteiden korkeaa hintaa. Totta, mutta edellisen kaltainen kommentti sai kyllä ainakin minulla karvat nousemaan pystyyn. Käsitöille on vaikea laskea samanlaista tuntihintaa kuin vaikkapa autonkorjaukselle, mutta pelkkien materiaalikulujen hinnalla myyminen polkee sekä oman että toisten osaamisen ja taidon arvostusta.  Ja jos ei itse arvosta omaa osaamistaan, niin miten saa muut arvostamaan?

Kukaan ei varmaankaan oleta, että saisi hiusten värjäyksen tai permanentin kampaajalta tai ihonpuhdistuksen kosmetologilta pelkkien aineiden hinnalla? Myöskään siivoojaa ei saa kotiinsa tilattua vain siivoukseen käytetyn pesuaineen hinnalla. Miksi sitten niin monesti ajatellaan, ettei käsityötuote saisi maksa enempää kuin pelkkien materiaalien verran? Erittäin monien ammattien edustajat tuottavat palveluita, joissa maksetaan sekä materiaaleista että osaamisesta. Ja käsityöosaaminen on mielestäni verrattavissa näihin muihin. Se vaatii kouluksen avulla tai muulla tavalla hankittua tietoa ja taitoa tekniikoista ja materiaaleista, tietynlaista värisilmää, sommittelukykyä, taitoa yhdistellä asioita ja nähdä kokonaisuuksia.

Käsitöiden materiaalit voivat myös olla hyvin eri hintaisia ja tästä päästään taas niihin "roskiin". Kierrätysmateriaaleista tekevä saa usein kuulla kommentteja siitä, että eiväthän ne materiaalit maksa mitään. No, onhan ne farkut ja se kahvipaketti joskus ostettu uutena. Kangaskaupassa saa useinkin avata kukkaronnyörejä enemmän kuin kirpputorilla, mutta eivät ne materiaalit sieltäkään ilmaiseksi kotiin kävele. Usein on niin, että itse materiaalin hinta ei ole päätä huimaava, mutta juuri sopivan materiaalin etsiminen ja "roskalavatavaran" muuttaminen salonkikelpoiseksi designiksi voi viedä melkoisesti työtunteja.

Käsitöitä toki tehdään erilaisista lähtökohdista. Joidenkin toimeentulo on kiinni käsityötuotteiden myynnistä ja sillä pitää ansaita leivän lisäksi niin lomat kuin verot ja lakisääteiset maksutkin. Toiset tekevät vain harrastuksekseen ja myyvät pois, kun eivät itse tarvitse enää kymmenettä paria villasukkia. Jotkut tekevät siis ajankuluksi, toiset toimeentuloksi. Silloin hinnoittelun intressit ovat toki ymmärrettävästi erilaiset. Ja lahjaksi tekeminen on kaikissa tapauksissa eri asia. Mutta jos myyntipöydällä vastakkain ovat eläkeläismummon kymmenien vuosien kokemuksella tehdyt sukat ja käsityöalan oppilaitoksesta valmistuneen nuoren yrittäjän kutomat sukat ja hinnassa on vaikka 10 euron ero, miten asiakas, joka näkee vain tavalliset villasukat, tähän suhtautuu?