Jokainen työnhakija lienee kyllästymiseen asti kuullut neuvoja siitä, miten oman työhakemuksen pitäisi jotenkin erottua joukosta. Positiivisesti ja omaperäisesti. Niin että toisessa päässä papereita läpi käyvä rekrytointikonsultti tai henkilöstöpäällikkö muistaisi juuri minut kymmenien tai kenties satojen samanlaisten paperien joukosta.
Paperihakemusten aikakaudella monet kokeilivat onneaan esiintymällä vaaleanpunaisella paperilla tai tuoksuen lempihajuvedelleen. Mutta mitäpä jos kirjekuorien avaajalla onkin astma tai puolet 127 hakijasta on päättänyt tuoksua Chanel vitoselle, niin silloin ei taida enää olla kysymys sen enempää omaperäisyydestä kuin kohteliaisuudestakaan... Rekrytointikonsultti varmasti muistaa nuo hakemukset hyvinkin, mutta ei aivan siinä mielessä kuin niiden kirjoittajalla oli tarkoitus. Päinvastoin ne päätyvät varoittaviksi esimerkeiksi kyseisten rekrytointikonsulttien vetämille työnhakukursseille.
Työnhakuprosessissa tärkeintä on luoda pätevä, tehokas ja asiantunteva kuva itsestään heti siitä lähtien, kun siihen unelmien työpaikkaan on saatu ensikosketus. Se tapahtuu yleensä niin, että työnhakija huomaa kiinnostavan ilmoituksen jossakin lukuisista tietoa tulvivista medioista ja tulee siihen tulokseen, että minähän olisin tuohon työpaikkaan juuri oikea henkilö. Jäljellä on siis enää se vaikein homma, saada tuleva työnantajakin vakuuttuneeksi samasta asiasta.
Työnhakuoppaiden yksi tärkeimmistä neuvoista kuuluu, että työnhakijan on osoitettava kiinnostuksensa avoinna olevaa paikkaa kohtaan jo ennen varsinaisen hakemuksen lähettämistä, esimerkiksi soittamalla ja kyselemällä lisätietoja. Ilmoituksia on tietysti hyvin moneen lähtöön, toisissa kerrotaan haettavasta työstä enemmän ja toisissa ollaan hyvinkin niukkasanaisia. Yhteistä näille tuntuu olevan vain se, että aina on yhtä hankalaa keksiä puhelimessa jotain järkevää kysyttävää tai kommentoitavaa. Ennen kaikkea sellaista, jota ne kaikki muut kymmenet saman työpaikan perässä soittelijat eivät ole vielä älynneet tuoda esiin.
Sattuipa sitten kerran niin, että huomasin mielenkiintoisessa työpaikkailmoituksessa yhteyshenkilöä opiskeluaikaisen dosenttini. Haa, kerrankin sitä tiesi puhelimeen tarttuessaan aika hyvin, minkä oloinen ihminen toisessa päässä vastaisi. Mitään harhaluuloja siitä, että kyseinen dosentti muistaisi minut opiskeluajoilta, minulla ei tietenkään ollut. Luultavasti hänen harvoilla vierailuluennoillaan kun oli vuosien mittaan istunut paljon minua värikkäämpiäkin tyyppejä. Ja apinanhan tuntevat kaikki, mutta apina ei tunne ketään, vai miten se nyt meni...
Niinpä nyt jos koskaan, olisi oivallinen tilaisuus työkyselyjen lomassa heitää joku kommentti yhteisestä, joskin aika hatarasta menneisyydestämme. Kerrankin minulla olisi aseenani jotain kättä pitempää työpaikkojen villissä metsästyksessä.
Tällainen erottautumisen tilaisuus tarjoutuikin puhelinkeskustelun aikana kuin itsestään. Juttelimme palkasta, ja tämä entisen opinahjoni dosentti, toivottavasti tuleva esimieheni, kertoi palkan olevan valitettavan pieni. Muistan, kuinka hän joskus ihan opiskeluni alkuaikoina, valisti meitä vastatulleita alamme palkkatasosta. Ettei kenellekään vaan tulisi turhia rikastumiskuvitelmia, siinä vaiheessa kun olisi vielä ollut helppo vaihtaa sittenkin sinne oikeustieteelliseen. Hän toimi itse erään ison kaupungin kulttuuritoimenjohtajana ja omien sanojensa mukaan oli ainoa, joka heidän osastollaan sai kunnon palkkaa. Luonteva jatko minun puoleltani tähän keskusteluun kuului, että juuri tästähän sinä varoittelit meitä jo opiskeluaikoina ja kyseinen tosiasia, kulttuurialan huonot palkat, on tullut tässä vuosien varrella hyvinkin tutuksi.
Arvatkaa vaan, tuliko kyseinen heitto mieleeni vasta noin puoli tuntia puhelun päättymisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti