Kevätretkellä Karhusaaressa

Lähialuematkailusta puhutaan nykyään paljon. Se voi tarkoittaa lentokoneella tehdyn etelänmatkan sijaan juna- tai bussimatkaa lähikaupunkiin tai vaikka kävellen tehtyä päiväretkeä parin kilometrin päähän kotoa. Niinkin läheltä kun saattaa löytyä sellaisia paikkoja, missä ei syystä tai toisesta koskaan ole tullut käyneeksi. Minä tutustuin tänään yhteen sellaiseen.

Kun muuttokuorma matkusti nykyiseen asuntooni, kiinnitti matkan varrella huomiota eräs erikoisen näköinen hyvin koristeellinen puurakennus. Mietin, että näyttääpä hienolta, mutta mikäköhän tuokin on? Rakennus on lähes kiinni Länsiväylässä, pienellä Karhusaaren saarella jota ei helposti edes saareksi miellä. Moottoritie yhdistää saaren toiselta puolelta mantereeseen ja toiselta puolelta naapuriinsa Koivusaareen. Samoilla kulmilla asuvata työkaveriltani kuulin, että arvoituksellinen rakennus on Karhusaaren huvila, jota voi vuokrata esimerkiksi häitä ja muita juhlia varten.

Kuviosahattuja räystästukia eli konsoleita Karhusaaren huvilassa.

Uteliaisuuteni heräsi. Etsin huvilasta tietoa netistä ja mietin, että mitenköhän tuonnekin mahtaisi joskus päästä sisälle käymään. Yksi lenkkipoluistani kulkee huvilan ohi ja lukuisat kerrat olen tiiraillut merta sen laiturilta tai kävellyt syksyn lehtien peittämillä hiekkakäytävillä ja kuvitellut, miten niitä ovat joskus kansoittaneet porvarisneidit ja rouvat komeiden herrojen käsipuolessa päiväkävelyillään.

Sadan vuoden takaisista herrasväen promenaadeista muistutti
enää naisen hattu yläkerran metsästyshuoneen naulakossa.

Eilinen lenkki tarjosikin sitten yllättävän ratkaisun tähän uteliaisuuteen. Läheisen metrotyömaan aidasta bongasin mainoksen Karhusaari-päivästä, jota vietetään tänään. Huvilalla on avoimet ovet ja Espoon kaupunginmuseon pitämiä opastettuja kierroksia, joten parempaa tilaisuuttahan ei voisi tulla, humanistin sunnuntaiohjelma oli samantien selvillä.

Huvilan rakennutti 1800-luvun lopussa Nicolas Sinebrychoff. Hänen pikkuveljensä Paul isännöi talvisin Helsingin keskustassa Hietalahdessa olevaa komeaa kivipalatsia ja vietti kesänsä Hagalundin kartanossa Espoossa. Nicolas ei tuberkuloosinsa ja vapaamman elämän kaipuunsa takia viettänyt päiviään panimon konttorissa, vaan hoidatti terveyttään Euroopan kylpylöissä ja nautti merellisistä harrastuksista kuten purjehduksesta omalla huvilallaan. Hän tosin ehti nauttia Karhusaaren huvilasta vain muutaman vuoden ennen kuolemaansa. Hänen aatelissyntyinen vaimonsa Anna sen sijaan vietti huvilalla kaikki kesät kuolemaansa vuoteen 1944 saakka ja vaali venäläisten juurien sekä aatelisen elämäntavan perintönä tarkkoja päivä- ja vuodenaikarutiineja. Huvilan kesäkausi alkoi 1.6. ja päättyi 1.9. Huvilalle pääsi joko Sinebrychoffin omalla höyrylaivalla hietalahdesta tai taksilla Albergan rautatieasemalta, joka oli avattu 1904. Länsiväylästä ei tuolloin ollut vielä tietoakaan, vaan sen paikalla sijaitsivat mm. huvilan sauna ja uimaranta ja sen päässä rouvien häveliäät uintiretket mahdollistava ajan muodin mukainen uimahuone.

Piharakennuksen kauniisti vanhentuneen öljymaalin peittämä ovi
sekä niihen nidottu pyyntö: ovi kii.

Nicolaksen ja Annan jälkeen huvila jäi heidän tyttärelleen Ollylle, joka naimisiin mentyään otti sukunimen Donner. Olly ja hänen miehensä eivät koskaan asuneet itse huvilassa, mutta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä on mm. kuvia, joissa heidän vieraanaan huvilassa nähdään C. G. Mannerheim. Donnerit testamenttasivat huvilan Åbo Akademin säätiölle ja tuona aikana siinä toimi mm. arkkitehtitoimisto.

Pääoven jälkeiseltä verannalta johtivat yläkerran parvekkeelle
huiman jyrkät kierreportaat.
Onneksi tämä ei ollut ainut tie parvekkeelle.

Espoon kaupungin omistukseen hyvin huonoon kuntoon mennyt huvila tuli vuonna 1980. Vuosina 1990-1992 sen kaatumassa olleet hirsiseinät korjattiin, alimmat lahot hirret vaihdettiin ja sisäosat restauroitiin alkuperäisten valokuvien ja piirustusten mukaan. Nykyään talossa on taiteilijoiden työhuoneita ja alakerran juhlatiloja voi vuokrata erilaisiin tilaisuuksiin. Kunnostusta odottavat piharakennukset muistuttavat vielä siitä, miltä Karhusaaren huvilassakin ehkä ulkoisesti näytti reilut 20 vuotta sitten.

Puurakenteisessa talossa on kolme kerrosta, joihin sijoittuivat niin julkiset juhlatilat kuin yksityiset makuuhuoneetkin. Talossa on leveitä portaikkoja, äärimmäisen kapeita kierreportaita, salaovia niin peilien kuin asekaappienkin kautta ja alunperin siellä on ollut myös sadeveden talteen keräävä järjestelmä keskellä taloa. Katto viettää kaikkialla talossa kohti keskustaa ja keskellä sijaitsi vesiputki, joka keräsi sadevedet ja johti ne alhaalla olevaan säiliöön. Tarinan mukaan rankkasateiden aikaan kaikki vesi ei suinkaan valunut alas putkea pitkin, vaan osa tuli myös putken vierestä, joten kosteusvauriot ovat vuosien saatossa varmasti paisuneet melkoisiksi.

Melkein jokaisessa huoneessa on kaakeliuuni. Isännän metsästyshuoneen uunia koristavat mm. ajokoiran pää ja metsästyshaukka, Nicolaksen ja Annan makuuhuoneen uunissa taas liihottelevat pulleat kerubit. Uunit ovat kaikki alkuperäisiä. Myös osa kattomaalauksista on alkuperäisiä, osa restauroituja ja osa kopioita. Alakerran ruokasalissa on kaunis kasettikatto.

Huivilan keittiö sijaitsi kellarikerroksessa. Kun ruokasali oli keittiön yläpuolella ensimmäisessä kerroksessa ja välissä kapeat hankalasti kuljettavat portaat, piti ruoan saamiseksi kehittää joku sujuva ratkaisu. Tällainen oli ruokahissi. Keittiön nurkassa oli yksikertainen ovellinen kaappi, ruokasalissa vastaavassa kohdassa sivukammella varustettu  paraativersio samasta kaapista. Ruoka laitettiin kellarissa kaappiin ja veivattiin ruokasaliin nopeasti ja helposti. Hissikaappi toimi kuulemma myös kaiuttimena. Kun kellarissa soitettiin kesäkauden päättäjäisiksi gramofonilla Maamme-laulu ja hissikaappien ovet olivat auki, kuului se hyvin myös yläpuolella olevaan ruokasaliin.

Tuollainen ruokahissi olisi kätevä nykyajankin monikerroksisissa taloissa, jos keittiö ja ruokasali jostain syystä olisivat eri kerroksissa. Niitä lienee 1900-luvun alkuvuosikymmeninä  ollut keittiön korvikkeena kerrostaloissakin, koska ainakin Missä kuljimme kerran -elokuvassa sellainen löytyy nuoren, aikaansa seuraavan Lycy-neidin ensimmäisestä omasta asunnosta.

Nyt olen siis vihdoin pääsyt kurkistamaan tuon arvoituksellisen rakennuksen ovien sisäpuolelle. Sunnuntairetkeä suosi ihastuttavan aurinkoinen sää. Ellei Länsiväylällä jyräisi sunnuntaista huolimatta lähes jatkuva liikenne, olisi haaveilua voinut jatkaa laiturilla kimeltävän veden äärellä vielä tovin.