torstai 25. syyskuuta 2014

Messupöhinää


Ompelukone on täällä tikannut viime päivinä ahkerasti. Syynä ovat Kauppakeskus Liilan Sisustusmessut, jossa allekirjoittanut pitää pop-up puotia tulevana viikonloppuna 27.-28.9.

Mukaan ovat lähdössä mm. kuvan ovistopparit. Farkut ja viljasäkit ovat saaneet kyytiä ja muuttaneet muotoa vähän enemmän sisustukseen sopiviksi tuotteiksi. Tarjolla on tuttuun tapaan uniikkeja käyttöesineitä. Kauniita katsella ja käteviä käyttää.

Messuilla on tarjolla monenlaista sisustukseen ja hyvään oloon liittyvää ohjelmaa. Mukana on useita pop-up ständejä ja kauppakeskuksen liikkeissä on huikeita messutarjouksia. Tervetuloa juttusille, jos satutte olemaan lähimailla!

tiistai 23. syyskuuta 2014

Miten minusta tuli työmatkapyöräilijä?

Kuvan pyörä ei liity tapaukseen. Kuva: Thinkstockphotos
Olen aina tykännyt liikkua paikasta toiseen pyörällä. Sen sijaan varsinaiset pyörälenkit eivät oikein ole saaneet kannatusta. Liekö syynä ollut se, että yksinään pyöräily pelkästään hyvin vuoksi on jokseenkin tylsää. Ja lenkkikavereita ei joko ole ollut, tai ne ovat polkeneet renkaat viuhuen paljon kovempaa kuin allekirjoittanut ja tuskastuneet samaisen tyypin "maisemapyöräilyvauhtiin". Niinpä kategorisoin itseni aikalailla hyötypyöräilijäksi. Polkimet liikkuvat helposti, kun olen menossa paikasta toiseen ja rehkimisellä on kunnon kohottamisen lisäksi joku muukin tarkoitus.


Kesälomien jälkeen innostuin työmatkapyöräilystä toden teolla. Olin aikaisemminkin taittanut työmatkoja satunnaisesti polkien, mutta edellisen asunnon ja työpaikan välinen reilun 20 kilometrin etäisyys ei houkutellut hyppäämään satulaan kovinkaan usein. Nykyisestä asunnosta matkaa yhteen suuntaan kertyy noin 17 km. Heti tuntui jotenkin paremmalta, kun oltiin 20 kilometrin haamurajan alapuolella.


Niinpä kesäloman jälkeen päätin, että elokuun ajan töihin poljetaan joka päivä, ellei kohdalle satu ihan kamalaa vesisadetta tai myrskyä. Kaikki alkoi hyvin ja intoa riitti, kunnes huomasin, että reilun 10 vuoden ikäinen hybridi ei ehkä ole se kiitollisin menopeli 34 kilometrin päivämatkoihin. Kun kerran näkee polkemisen vaivan, niin miksei sitä voisi rullailla vähän kevyemmin, päästä vähän lujempaa ja kuskata mukanaan vähän vähemmän ylimääräisiä kiloja polkupyörän muodossa. Tarkoitushan oli ennemminkin tiputtaa kiloja polkijalta kuin raahata 16 kilon teräsrunkoista kulkupeliä edestakaisin. Näistä huomioista alkoi vimmattu fillarikeskustelupalstojen lukeminen ja pyöräkaupoissa visiteeraaminen.


Kippurasarvisen ohjaimiin ei identiteettini oikein antanut myöden (minäkö muka kilpapyöräilijä??) ja hybridi oli jo nähty. Niinpä valinta kohdistui lopulta lukuisten koeajojen ja renkaiden potkimisten jälkeen ns. fitness-pyörään. Siinä yhdistyvät kevyt runko, kitkatta rullaavat ohuet renkaat ja hyvä ajoasento. Kaikessa virtaviivaisuudessaan pyörän kuitenkin tunnistaa vielä naistenpyöräksi, jonka ohjaimiin hypätäkseen ei tarvitse könytä poikkitangon yli.

Pyöräily kuten niin moni muukin laji on välineurheilua, joten uudella pyörällä kilometrit taittuivat vauhdilla. Onhan se nyt paljon mukavampi viilettää sujuvasti ja ilman ylimääräisiä ohjaustangon ja satulan kitinöitä ja narinoita ja vaihtaa vaihteita keskellä ylämäkeäkin ilman, että koko ajan on pelko ketjujen irtoamisesta.


Pyöräteillä ei yleensä ole minkäänlaista ruuhkaa. Varsinkin tänään, kun Helsingin keskusta on kuulemma JHL:n lakosta johtuvan metrojen ja ratikoiden pysähtymisen takia kaaoksessa, on varsin kivaa hypätä täyteen ahdetun bussin tai ruuhkautuneet tiet täyttävien autojen sijasta pyörän selkään.

Pyöräilijälle ei levitetä punaista mattoa vaan lehtimatto.
Pyöräilijä ei ole myöskään aikataulujen orja. Jos jonakin aamuna reisistä löytyy vähemmän virtaa, et silti myöhästy. Kun työaika on liukuva, ei ole niin minuutilleen tarkkaa mihin aikaan aamusta sitä työpöytänsä taakse istahtaa. Työpäivän jälkeen ei myöskään tarvitse kiiruhtaa salille tai jumppaan, koska päivän liikunta- ja hikiannos on taatusti hankittu polkemalla. Eipä sillä, että tuon polkemisen jälkeen mikään jalkaprässi kamalasti edes houkuttaisi. Ilman jalkaprässiäkin tuosta polkemisesta on kuitenkin ollut lihaksille iloa. Elokuun alussa tietyt ylämäet lähinnä ärsyttivät ja nostivat välillä harmin kyyneleet silmiin pitkän työpäivän jälkeen. Jossain vaiheessa samaiset ylämäet muuttuivat mukaviksi haasteiksi. Ja vihdoin niistä poljettiin yli tuosta noin vain, ilman sen kummempia tunteenpurkauksia.

Maisemien lisäksi työmatkan tuoksut tavoittavat pyöräilijän paremmin kuin bussissa istujan.
Sään armoilla pyöräilijä sen sijaan on ainakin jossain määrin. Erilaiset sadetutkat ovat tulleet hyvinkin tutuksi, kun sadekuurojen uhatessa olen kyttäillyt sopivaa hetkeä sadepilvien välissä, jolloin olisi potentiaalisimmat mahdollisuudet selvitä kuivana kotiin. Aikaa yhdensuuntaiseen työmatkaan on pyörällä kulunut se sama noin 50 minuuttia, joka parhaimmillaan kuluu matkaan bussi+juna+juna -yhdistelmälläkin kaikkine vaihtoineen ja odotuksineen.



Pyöräillessä huomaa konkreettisesti vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen vaihtelun. Syvän vihreä kesämaisema saa vähitellen kellertäviä ruskan sävyjä ja pudonneet lehdet rahisevat ja tuoksuvat kutsuvasti renkaiden alla. Tyynenä aamuna sumu viipyilee jokiuoman päällä kietoen koko maiseman pehmeään syleilyynsä. Iltapäivällä sama maisema kylpee auringossa ja valkoiset hattarapilvet heijastuvat  tyynen veden pinnasta. Maiseman monet ulottuvuudet tuoksuja myöten konkretisoituvat aivan eri tavalla kuin yleensä.



Nyt on mittarissa 1009,2 poljettua työmatkakilometriä. Eli olisin näillä päässyt aikalailla Helsingistä Muonioon:)

torstai 18. syyskuuta 2014

Se parempi miehen kauluspaita


Voiko miehellä olla liikaa tyylikkäitä kauluspaitoja? Vastaus on, että ei voi. Miehen ei päivittäin töissä tarvitse käyttää kauluspaitaa eikä sellaista arkipukeutumisen mallia ollut lapsuudenkodissakaan. Niinpä se oma tuttu mies muuttuu aina silmää hivelevän tyylikkääksi, kun se vetää kauluspaidan päälle. Joten yhtäkään tilaisuutta, joka tuo lisää näitä komistuksia miehen vaatekaappiin, ei pidä tietenkään jättää käyttämättä:)



Jokin aika sitten olimme miehen kanssa yhdessä (kyllä, uskokaa tai älkää, siihen kauppaan voi saada myös miehen houkuteltua!) Eurokankaassa ja sieltä paitakankaiden palalaarista tarttui matkaan Armanin tyylikäs hennosti raidallinen musta kangas. Mies valitsi kankaan itse, kun myin hänelle suunnitelman tyylikkäästä ja piristävästi erilaisesta kauluspaidasta tehosteväreineen. Koska musta kangas yksinään olisi helposti joko liian virallinen tai liian synkkä, niin tässä paidassa "se juttu" on turkoosiraidallinen tehostekangas hihankäänteissä, nappilistoissa ja kauluksessa. Myös napit ovat samaa sävyä.



Paidan kaava SK 11-12/2011. Kaava on alunperin pitkähihaiseen paitaan, ja sellainen olisikin työn alla jossain lähitulevasuudessa. Kangas on jo käyty ostamassa, joten kangaskauppaan houkuttelu onnistui toistamiseenkin:) Onhan sitä jo lupailtu, että nämä intiaanikesän kelit viilenisivät syksyisiin lukemiin ensi viikolla, niin alkaa päiväsaikaankin kaivata pitempiä hihoja.


lauantai 13. syyskuuta 2014

Citynomadin omenapaistos


Takana on ihana aurinkoinen syyspäivä ja yhteensä nelisenkymmentä kilometriä pyöräilyä. Kävin päivällä Käsityökorttelissa ja metsästämässä kuvansiirtopaperia. Tarkoituksena taiteilla ompelukoneelle uudet vaatteet.

Illalla käytiin siskon kanssa sadonkorjuukierroksella kuin kunnon metsästäjä-keräilijät ikään. Saaliina aronian marjoja kaupungin puskasta ja omenoita jonkun ystävällisen pakilalaisen puutarhasta. Aronian mustien marjojen pitäisi olla jopa terveellisempiä kuin mustikat, joten pakkohan niistä on kokeilla jotain tehdä. Omput oli jätetty korissa tienvarteen odottamaan omenapuuttomia herkuttelijoita ja aroniapuskat bongattiin Satokartta.net-palvelusta. Kyseessä on kartta Helsingin julkisista hedelmäpuista ja pensaista, eli sellaisista, jotka ovat ikään kuin ei-kenenkään maalla ja jotka tuottavat satoa veronmaksajien iloksi. Kunhan se veronmaksaja vaan tietää mistä tuota satoa hakea. Kartalle voi kuka tahansa merkitä löytämiään puskia muidenkin iloksi.


Kun kotiuduin saaliini kanssa, omenat suorastaan huusivat päästä iltapalaksi omenapaistokseen. Tuo jokasyksyinen herkku, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta on vaniljajätskin tai -kastikkeen kanssa maailman parasta!

Ohjeitahan on netti pullollaan, mutta laitetaanpa sellainen nyt vielä tähän. Nappasin tämän suoraan Kinuskikissan sivuilta. Tein alkupeärisestä ohjeesta puolikkaan annoksen. Siitä riittää jälkkäriksi vielä huomiseksikin.


Kaura-omenapaistos

125 g    sulatettua margariinia tai voita
4 dl       kaurahiutaleita
1,25 dl  fariinisokeria
1 rkl     vaniljasokeria
1,5 tl     kanelia
Omenoita sen verran, että uunivuoan pohja peittyy.

Pilko omena paloiksi uunivuoan pohjalle. Minulla oli tässä käytössä pyöreä reilu 20 cm halkaisijaltaan oleva Uunikokki-vuoka. Sulata voi/margariini kattilassa ja sekoita joukkoon kuivat aineet. Ripottele kaurahiutaleseos omenoiden päälle ja paista herkku noin puolisen tuntia 200 asteessa uunin alimmalla tasolla. Nauti lämpimänä vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa.

torstai 11. syyskuuta 2014

Brylcreemit esiin ja rasvaa lettiin!


Hyppäsin eilen 50-luvun kampaamotunnelmiin Hakasalmen huvilassa Helsingissä. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon Rasvaletti-näyttely, joka esittelee nahkatakkien, olympialaisten ja Armi Kuuselan 50-luvun Helsinkiä tunnelmallisin valokuvin. Näyttelyn osaksi on sisustettu kampaamo, jossa kaksi ammattikampaajaa tekee maksutta kampauksia museovieraille. Mitäs tykkäätte:)


En ole alunperin läheltäkään Helsinkiä. En ole myöskään nähnyt 50-lukua. Silti kuvat innostivat ja ihastuttivat. Suurin osa niistä kertoo ihmisten tavallisesta arjesta, hellahuoneista, keinulaudoista, tiskivuorista ja pyykkipäivistä. Monet kadunnimet ei sano minulle mitään enkä ole koskaan nähnyt rautatieasemaa vastapäätä olevan Makkaratalon paikalla ollutta kivitaloa. Kuvista kuitenkin henkii vahvasti oman aikansa henki, iloisuus, sodanjälkeinen optimismi ja ylpeys siitä mitä oma kaupunki edustaa. Kuvien seurassa on huikea tehdä aikamatka omaan lähimenneisyyteen ja sodanjälkeisen arjen sielunmaisemaan.


50-luvulla suomalaisille tuli tutuksi mm. Coca Cola. Uuden kuplajuoman lanseerauskampanja on ikuistettu museon kuviin. Vuoden 1952 lympialaisten myötä  päästiin myös Lonkeron makuun. Tarina kertoo, että paikallisissa juomaravintoloissa oltiin huolissaan olympialaisten Helsinkiin houkuttelemista ulkomaalaisista vieraista, jotka haluavat kaikenlaisia outoja juomia. Kuten Gin tonicia. Pelättiin, ettei sellaista täällä osattaisi jokaisessa kuppilassa suinkaan valmistaa ja niinpä päätettiin, että tehdään juoma etukäteen valmiiksi pulloihin. Sieltä sen osaa jokainen tiskin takana seisova kaataa laseihin ja vaivalloisesta sekoitusprosessista ei kenenkään tarvitse huolehtia. Uusi juoma maistui olympiaturistien lisäksi varsin hyvin suomalaisillekin ja näin sai alkunsa Lonkero. Kuinka paljon se sitten maistuu esikuvaltaan Gin tonicilta, siitä voidaan olla montaa mieltä.



Kampaamossa kuohkeutetaan kutreja ja pyöräytettään ne fiftarikuosiin syyskuun loppuun saakka tiistaista sunnuntaihin klo 11-17 ja torstaisin klo 11-19. Jos siis tiedossa on hyvä syy kauniiseen kampaukseen ja satut olemaan Helsingin suunnassa, niin ei muuta kuin tuonne. Sisäänpääsy museoon ja kampaukset ovat maksutta, joten hyvä syy löytyy aina:)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Rampamuhveja ja kangasnuukailua


Meille ilmestyi uusi pihapöytä. Juuri silloin, kun kelit elokuun puolessa välissä kääntyivät sateisiksi. Siellä se kauan odotettu ja pitkin kesää suunniteltu pöytä nökötti yksikseen sateessa ja huolella tehdyt liitokset pääsivät heti tulikokeeseen sään armoille.

Tosin, ei tuo pöytä ihan vaan ilmestynyt, vaan kulki pitkän ajatustien ennen päätymistään meidän pihaan. Jo viime kesänä reilun kymmenen vuoden ikäinen ruskea -  tiedätte sen tavallistakin yleisemmän pihakalustemateriaalin - pöytä alkoi näyttää siltä, että se kaipaisi uusimista. Tai vähintäänkin kunnon hiomista ja öljyämistä ja pientä lisäosaa. Pöytään kuuluvat tuolit olivat myös tulleet tiensä päähän, joten päätimme luopua opiskeluaikana ostetusta halpahalliversiosta ja katsella tilalle jotain kokonsa ja tyylinsä puolesta paremmin nykyisiin tarpeisiin ja maisemiin sopivaa.


Sepä ei kuitenkaan käynytkään ihan helposti. Sopivia ehdokkaita ei oikein ollut, koska kaikki olivat joko liian suuria, liian metallisia, liian kalliita tai muuten vaan rumia. Uudet tuolit löytyivät Prismasta, mutta pöydän osalta kalusteliikkeiden kesäpihat jätettiin rauhaan ja suunnattiin sen sijaan puutavara- ja työkalukauppaan ja aloitettiin naapureiden häiritseminen iltaisin milloin sirkkelin, yläjyrsimen tai hiomakoneen äänillä. Pöytäprojektin aikana ostoskoriin eksyi myös tutumpien ruuvien ja pulttien lisäksi rampamuhveja! Arvaatteko missä niitä tuolla lymyilee?


Nyt lopputulos on täydellinen! Ja näin se meillä yleensä tehdään: yhdessä suunnitellaan ja ideoidaan, minä piirrän ensimmäisen luonnoksen ja  mies sitten sen piirustuksen, jossa mitat ovat kohdallaan ja jonka mukaan oikeasti voi alkaa pätkiä puuta sopiviksi paloiksi. Ja joka on tehty millimetripaperille. Kun matikka ei edelleenkään ole mun vahvimpia puolia:) Mies meillä huolehtii sahaamisesta ja kasaamisesta, minä taas maalauksesta ja viimeistelystä. Ja siitä, että tuossa on istuntyynyt.


Istuintyynyjen sisällä on kaksi ohutta superlonlevyä jostakin ikivanhasta, jotakin tuntematonta  projektia varten säästetystä patjasta. Ne vanhempien varastot, tiedättehän:) Mies keksi vielä, että laitetaan superlonien väliin yhdeksi kerrokseksi pala retkipatjaa, jolloin tyynystä tulee sekä jämäkkä että kosteutta hylkivä. Päälikangas on auringon, sateen ja homeen kestävää Sunbrella-kangasta Eurokankaan valikoimista. Aikaisemmin olen mm. tehnyt tuosta kankaasta uimakassin*klik* ja todennut kankaan erittäin näppäräksi. Piha on aurinkoinen, joten edellisen pöydän punavalkoraidalliset tyynyt haalistuivat alta aikayksikön sen näköisiksi, kuin olisivat olleet pihalla 20 vuotta. Ja eikös nuo käytettäviksi kumminkin ole tarkoitettu, eli näissä päätettiin nyt panostaa oikeasti toimivaan kankaaseen.

Pöydässä toistuu sama muotokieli kuin pihaan johtavassa portissa. Valokuvaaja on jalanjäjestä päätellen hyppinyt myös aamukasteisella nurmikolla:)
Olin laskenut, että raidallista kangata tarvitaan 150 cm, jos kankaan leveys on samainen 150 cm. Tuo raidallinen värivaihtoehto oli tilauskangas, joten tarvittava määrä piti päättää etukäteen. Kankaan todellinen leveys oli kuitenkin vain 135 cm, mutta jossain mielenhäiriössä (se matikka..) kumminkin tilasin kangasta vain alkuperäisen ajatuksen mukaan 150 cm. Niinpä tyynyistä muodostui melkoinen palapeli, kun ylimääräisiä saumoja piti tehdä vähän sinne ja tänne ja samalla saada raidat täsmäämään. Kyllä muutaman kerran tuli siinä ommellessa mieleen, että kannattikkohan tässä kohtaa nyt 15 euron (puolen metrin verran kangasta) säästö, kun ompeluun mennyt aika oli moninkertainen alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna. No, kaikki ei aina mene niinkuin Strömssössä, mutta lopputulos on kuitenkin vaivan arvoinen!

Miksi sitten pitää yrittää tehdä istuintyynyjä itse, kun niitä ovat kaikenmaailman maskut pullollaan ja puoli-ilmaiseksi varsinkin näin syksyllä, kun varastot myydään tyhjiksi? No siksi, että en halunnut tummansinisiä tai ruudullisia tyynyjä, joita mlkein pelkästään noissa tuntuu olevan tarjolla. Ja siksi, että halusin juuri oikeankokoiset ja -väriset, noihin tuoleihin sopivat yksilöt. Ja siksi, että osasin tehdä sellaiset. Minä itte, eihän se nyt ole vain parivuotiaiden lasten etuoikeus ajatella noin:) Lisäksi kuvittelin itselläni olevan myös aikaa (ja laskupäätä) tuohon.


Nyt kun kesäkelit ovat taas täällä, pöydän ympäriltä puuttuvat ainoastaan istuskelijat! Mies on reissussa, joten aurinkoinen aamukahvihetki Hesarin seurassa odottaa pehmeillä tyynyillä istuskellen:)

tiistai 2. syyskuuta 2014

Polka dot -mekko ja kaavan pienentäminen


Mistä tietää, että pikkuveli on kasvanut aikuiseksi? Riittääkö siihen se, että fyysinen kokoero veljen hyväksi on jo vuosia ollut noin 10-0? Tai että olen harjoitellut tätinä olemista kahdellekin lapsukaiselle? Ehkä ei. Fyysisistä mitoista huolimatta kyseessä on aina se pikkuveli, joka vakoili minua ja ensimmäistä poikaystävääni ojanpohjalla kontaten,  salakuunteli koulutyttöjen juttuja oven takana tai yritti kiusallaan houkutella mopoilupelosta kärsivää isosiskoa istumaan kevarinsa taakse.


Jossain vaiheessa se pikkuveli kuitenkin alkoi kiinnostua tytöistä muussakin kuin vakoilu- tai mopoilumielessä ja niinpä viikonloppuna juhlittiin häitä. Juhlapaikkana oli läheisen kartanon kivinavetan vintti ja koristeeksi oli haalittu mm. kaikki sukulaisten ja naapureiden vanhat maitokannut. Taikinatiinuissa ja sinkkiämpäreissä kukkivat auringonkukat ja koko komeuden kruunasivat reksiviittana olleet vanhat työkoneet. Iltapukutyyppinen pukeutuminen ei jotenkin tuntunut aivan kotoisalta tuonne, jotain parempaa ja sopivampaa piti keksiä. Hain inspiraatiota netin loputtomasta kuvatulvasta ja ihastuin lopulta tähän. Siispä 50-luvun fiftaritunnelmia ja polka dot -eleganssia kehiin!


Mekon olisi saanut tilattua kätevästi 80 eurolla, ilman suunnittelua, valvomista, hermoilua ja yökausien ompelua. Mutta enhän olisi minä, jos niin helpolla olisin tämän mekkopulman ratkaissut:) Ja kun eihän sellaista nyt kertakaikkiaan voi näkemättä ja hypistelemättä ostaa, kangaskin tietysti jotain halpakreppiä ja istuvuudesta ei mitään tietoa.. :D Joten tiedossa oli ensin kankaan- ja sitten kaavojen metsästys, ennen kuin päästiin tositoimiin. 


Mekon kaavat pienillä muutoksilla löytyivät Suuresta Käsityölehdestä 4/2014. Boleron kaava taas tuli vastaan lehdestä 1/2011, tosin vain XL-kokoisena. Pienin kaava oli kokoa 44, joten mittailin ja piirtelin aikani, jotta sain kaavan järkevästi pienennettyä. Kaavojen muokkauksesta asiallista juttua löydät mm. täältä ja täältä. Käytännössä tein pienentämisen siten, että piirsin kaava-arkilta ensin kahden olemassaolevan, vierekkäisen koon viivat kaavapaperille sisäkkäin. Tässä lähtötilanteena olivat koot 44 ja 46. Kaavojen kulmien kärjet yhdistin apuviivoilla ja jokaiselle sivulle piirsin lisäksi apuviivoja niin, että ne ovat kohtisuorassa kaavojen ääriviivoihin nähden. Mittasin olemassaolevien kaavakokojen viivojen välisen etäisyyden joka kohdasta ja jäljensin koon 42 yhtä kauas koon 44 sisäpuolelle, kuin mitä koko 46 oli sen ulkopuolella. Kun olin piirtänyt koon 42, merkitsin samat mittaustulokset edelleen tämän koon sisäpuolelle ja piirsin kaavan samaan tyyliin kuin edellä, jolloin minulla oli koko 40. Ääriviivat kulkevat joka kohdassa yhtä kaukana edellisen koon viivoista kuin tämän verrokkikoon viivat ovat edeltäjästään. Kaikki kulmien kärjet kulkevat alussa piirrettyjen, kohtisuoaan kulmien läpi kulkevien apuviivojen kautta. Näin toimitaan siihen saakka, kunnes haluttu kaavakoko on piirretty. Boleron kaavan pienensin kokoon 38 saakka. Tyllialushameessa sen sijaan ei oikein ole mitään kaavaa, vaan se on sävelletty omasta päästä.


Jokunen hetki tuon ompeluun kyllä meni. Kun päivät kuluivat ja yöt vähenivät, tuli jossain vaiheessa kieltämättä hiukan ikävä sitä kätevää ja vaivatonta 80 euron nettitoimistusta... Mutta valitsemallaan tiellähän on pysyttävä, joten tässä se nyt on! Ja mikä parasta, heti ensi viikolla on tiedossa työporukalla viihdyttävä 50-luvun ilta Helsingissä Hakasalmen huvilan Rasvaletti-näyttelyssä. Jättämällä boleron pois ja vaihtamalla vaikka villatakkiin saa mekon asustettua hiukan arkisempaankin tilaisuuteen hyvin sopivaksi.


Ruusun- ja pihlajanmarjat ovat nyt kauneimmillaan. Häissä erilaiset tähkät, pihlajanmarjat ja auringonkukat toimittivat koristeen virkaa oikein onnistuneesti.Tämmöisen kranssin voisi metsän antimistä sitoa itsellekin iloksi ja mukavaksi väriläiskäksi.