Nappikauppaa Kreetalla

Onpa mukavaa viikon reissun jälkeen olla kotona taas. Ja vielä mukavampaa on toivottaa tervetulleeksi uudet lukijat, toivottavasti viihdytte käsillä tekemiseen painottuvan blogini parissa!   

Ihana aurinkoinen loma Kreetan Rethymnonissa on kudottu kokemusten verkkoon sadoiksi valokuviksi, mukavaksi rusketukseksi ja rennoksi mieleksi. Ja tässä tulevat helmet.

Lentokoneessa aika kuluu kätevimmin joko bambuvirkkuukoukun ja lankakerän tai kirjan seurassa. Mukana olivat molemmat, mutta tällä kertaa kirja vei pidemmän korren. Matkalukemiseksi oli kirjastosta tarttunut Tuija Lehtisen Nappikaupan naiset, joka osoittautui yllättävän osuvaksi tarinaksi. Kahdestakin syystä. Kirjassa sen keskeistä paikkaa kuvataan näin: "Alakerta oli korkeampi kuin toinen kerros, ja kun katsoin sisään ja näin lattiasta kattoon ylettyvät hyllyt seinillä, ymmärsin mihin tilaa oli tarvittu. Hyllyt olivat täynnä pahvilaatikoita ja jokaisen laatikon päätyyn oli kiinnitetty valikoima nappeja. ... Nappeja oli näkyvillä satoja, ellei tuhansia, ja laatikoissa niitä oli monin verroin enemmän."

Juuri kyseisenlaisen oloiseen, vanhanaikaiseen nappikauppaan nimittäin törmäsin Rethymnonin vanhassa kaupungissa. Harmikseni mukana ei ollut sillä kertaa sen paremmin kameraa kuin kameralla varustettua puhelintakaan, joten kuva, joka olisi sopinut tähän kuin nappi nenään, jäi ottamatta. Toinen harmituksen aihe oli, että kauppa oli kiinni, joten en päässyt tarkemmin tutustumaan kreikkalaisen nappikaupan valikoimaan. Seinällä ainakin näkyi olevan lukuisia pahvilaatikoita, joiden päädyssä esimerkinapit olivat näkyvillä ja ikkunassa oli esillä pätkät myynnissä olevista pitseistä.

Nappikaupan naisten edistyessä kirjasta löytyi useampiakin tuunausideoita. Miten parittomia tai muuten vaan käyttämättömäksi jääneitä nappeja voi hyödyntää korujen teossa, korteissa, kynäpurkkien, huivien, asusteiden ym. koristelussa ja miten vetoketjuista voi tehdä vaikka kokonaisen hameen.

Olihan matkalla toki muutakin mielenkiintoista kuin napit. Historiasta innostuneen Kreetan matkalaisen ykköskohde on tietysti Knossoksen palatsi. Ennen 1600-lukua eKr. kukoistuskauttaan elänyt minolaisen kulttuurin keskus. Ennakko-odotukset olivat joko egyptiläisisten temppelien johdosta tai jostain muusta syystä melkoisen korkealla ja pettymys olikin käsinkosketeltava, kun lähes kaikki paikan päällä oli restauroitua. Knossoksella on tehty kaivauksia ja se on uudelleenrakennettu 1900-luvun alussa - aikakautensa tavoilla ja tyyleillä. Niinpä tuntui, että betonia ja siitä tehtyjä pylväitä ja huoneita löytyi alueelta enemmän kuin aluperäisiä perustuksia.

Matkan kohokohdaksi muodostuikin vaellus Euroopan pisimmässä, 16 km mittaisessa Samarian rotkossa. Rotko sijaitsee Kreetan länsiosassa ja vaelluksen lähtöpaikalle köröteltiin bussilla Rethymnonista vajaa pari tuntia. Lähtöpaikka oli yli 1000 metrin korkeudessa ja rotkon kapein kohta, Rautaportti, oli vain kolmen metrin levyinen.

Mikä saa ihmisen laskeutumaan yhteen menoon 4 km alamäkeä kivikkoisessa maastossa kiemurtelevalla polulla, ylittämään puro huteria puusiltoja pitkin yli 40 kertaa ja pelkäämään vuorenseinämistä mahdollisesti vieriviä kiviä? 

Uteliaisuus ja omien rajojen kokeilu ainakin. Ne rajat taisivat tulla vastaan jaloissa, mutta onneksi vasta seuraavana päivänä. Oppaan mukaan jalat muistavat patikoinnin kolme päivää ja sen jälkeen alkaa normaali elämä jolloin rappusten alaspäin meneminen on heppoa kuin mikä, mutta melkoisen kankeajalkaisena sitä täällä vielä ollaan, nyt neljäntenä päivänä retken jälkeen. Joten lienee kreikkalaista omaperäistä täsmällisyyttä tässäkin asiassa siis näkyvissä:)

Rethymnonista pääsi kätevästi tutustumaan myös kauneudestaan kuuluisalle Santorinin saarelle. Katamaraanin kyydissä kun jaksoi istua melkein kolme tuntia suuntaansa, niin valkoiset kalderan reunalla keikkuvat talot ja sinikupoliset kirkot olivat totta. Kyseessä oli päiväretki, joten niitä kuuluisia auringonlaskuja ei kameraan tallentunut, mutta en ollenkaan ihmettele, että paikka on monen häämatkalaisen toivelistalla ykkösenä. Saari, jonka asukasluku on noin 14 000, jossa käy vuosittain noin 1,7 miljoonaa matkailijaa ja jonne kaikki käyttövesi tuodaan muualta, ei voi olla ihan tavanomainen paikka. 

Valkoiset kivitalot olivat varmasti siinä kuumuudessa mukavan viileitä sisältä, ainakin ulkopuolelta seinät olivat vilpoiset. Saaren pääkaupungissa Thirassa oli myös useita vaateputiikkeja, joissa myytiin pelkästään valkoisia vaatteita. Viileä ja vaalea hulmuhelmainen leninki sopikin kuvaa oikein hyvin, auringon suojaksi hankitusta lierihattueleganssista puhumattakaan:)

 

Viikko meni hujauksessa ja ympäristön tutkimusmatkailusta huolimatta ehdittiin viettää aikaa myös Rethimnonissa. Rantakadulta ja vanhasta kaupungista löytyi todella paljon omaleimaisia ravintoloita ja lukuisia kauppoja, muutakin kuin sitä turisteille tarjottavaa vesipatja-rantamekko-osastoa. 

Paikallisen nappikaupan antimet jäivät tarkastelematta lähemmin, mutta viikon rentoutumisen ja uusien maisemien katselun jälkeen täällä puikot ja koukut kilisevät enstistä innokkaammin, ehkä käsienkin on joskus hyvä levätä:)