Привет из Выборга! Eli terveisiä Viipurista! Reissusta ollaan kotiuduttu ehjin nahoin ja ellei nyt ihan täyden niin ainakin oman kukkaron kera, eli ei tarvinnut tehdä lähempää tuttavuutta taskuvarkaiden kanssa. Tarttui sieltä pellavakankaiden ja ah, aina niin ihanien venäläisten karamellien lisäksi mukaan myös kuvamuistoja.
Siperiaanisen kylmä ilmasto tuntuu tietävän missä kulkee valtakunnan raja, koska yhtä merellisessä ja samalla leveyspiirillä olevassa Helsingissä josta matkaan lähdin, ei ollut ollenkaan niin kylmää ja harmaata. Kuten kuvasta näkyy, ei päivä paljon paistanut tai aurinkoa näkynyt, vaan reissu sujui yhtä harmaassa säässä kuin mitä olivat useimpien rakennusten seinät.
Viipuri herättää aina kahdenlaisia tunteita. Kirjallisuuden kautta olen tutustunut suomalaiseen kaupunkiin, jossa asuu iloisia ihmisiä, löytyy paljon erilaista kulttuuritarjontaa ja jossa voi käydä koulua monella kielellä. Ja jota ei enää ole olemassa. Todellisuudessa vierailijaa odottaa venäläinen Viipuri, jonka vanhempi rakennuskanta on pääosin hyvinkin rappeutunutta, jonka laitamilla on laajoja hylättyjä sotilas- ja sairaalarakennuksia hiljalleen rapistumassa ja jonka kaduilla ajelevat autot ovat ulkonäöllisesti ja hintansa puolesta yhtä kaukana toisistaan kuin mansikkakakku ja maksakastike.
Kaupunki on toisaalta pieni ja sympaattinen, toisaalta taas surullinen sinnittelijä. Sieltä löytyy hienoja ja kunnostettuja rakennuksia joissa kelpaisi kenen tahansa asustella ja joiden neliöhinta on kuulemma 5000e.
Ja sitten on se toinen puoli. Rakennuksia ja kokonaisia alueita on vain jätetty rapistumaan. Tai siltä se ainakin sellaisen turistin silmään näyttää, joka näkee pitkiä kasarmirakennuksia joista puuttuu katto ja joiden pihalla on kymmenittäin riveihin ajettuja armeijan miehistönkuljetusautoja, jotka näyttävät olleen liikenteessä viimeksi vuosikymmeniä sitten. Väkisinkin mieleen nousee kysymys: mitä jos? Mitä jos kaupunki olisi edelleen osa Suomea, mitä siellä näyttäisi?
Pitkäaikaisena haaveena oli ollut päästä käymään Viipurin linnassa, koska edellisillä reissuilla linna oi syystä tai toisesta jäänyt koluamatta. Tällä kertaa torni ja linnan vaiheisiin liittyvä näyttely sopivat ohjelmaan ja paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Linna oli vähän samaa sarjaa kaupungin muiden rakennusten kanssa. 1980-luvulla viimeksi kunnostettu, mutta sittemmin hiljalleen rapistuva, vaikkakin paikallisen Museovirastoa vastaavan valtiollisen instanssin omistuksessa oleva museo.
Näyttely esitteli linnan eri vaiheita 1200-luvulta eri valloittajien aikakausien kautta nykypäivään. Mielenkiintoista oli, että vaikka kyseessä oli valtiollinen museo ja Viipurin mittakaavassa suosittu nähtävyys, olivat näytelytekstit pääosin vain venäjäksi. Se osa näyttelystä, joka käsitteli Viipurin linnan suomalaista aikaa, oli tekstitetty suomalaisten yritysten ja organisaatioiden tuella venäjän lisäksi myös suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi ja olikin todella mielenkiintoinen. Vai tiesittekö, että Viipuri oli ennen toista maailmansotaa Suomen toiseksi suurin kaupunki Helsingin jälkeen?
Linnan reilu 40-metriseen torniin johtivat tornin sisäpuolella sen ulkokehää kiertävät rautaportaat. Ylhäällä kupolin reunan alla oli suorastaan huimaavat oltavat, kun alas katsoessa vastassa ei ollut kaiteen jälkeen minkäänlaista reunaa tai tasannetta vaan suora pudotus. Siperialaiset tuuliolosuhteet tosin ajoivat innokkaan valokuvaajan hyvin nopeasti tornista alas.
Viipurin käsityöantia voisi kuvailla ennen muuta yhdellä sanalla: pellava. Minun järkeen ei mahdu, että vaikka Suomessa palkat ovatkin korkeammat, niin miten sama materiaali voi maksaa täällä viisi kertaa enemmän kuin tuolla rajan takana. Vai tienaako pellavatyöläinen meillä omaisuuksia.. Pellavakaupassa oli tarjolla yksiväristä ja kuvioitua pellavaa kaikissa kuviteltavissa olevissa väreissä kauniisti väreittäin järjesteltynä sekä erilaisia pellavasta tehtyjä tuotteita. Kankaat maksoivat pääsääntöisesti 200-300 ruplaa/metri. Ja kun yhdellä eurolla saa 42 ruplaa, niin pellavametrin hinta ei päätä huimannut. Siinä kangaspaljoudessa menivät pasmat sen verran sekaisin etten älynnyt edes kameraa kaivaa esiin, mutta kotona ostosten äärellä olin sentään jo kuvauskunnossa:)
Toinen pellavataivas löytyi Kauppahallin yläkerrasta. Sieltä tarttui mukaan 8 kpl pellavaisia lumitätikuvioisia pyyheliinoja yhteensä 10 eurolla ja joulunpunainen kaitaliina hintaan 2,50e. Kyllä tykkään Lapuan Kankureidenkin pellavapyyhkeistä, mutta enpä niitä ole raaskinnut ostaa kuin yhden ja se maksoi yksinään lähes saman verran kuin nuo kahdeksan lumitähtipyyhettä yhteensä!
Suosittelen siis lämpimästi reissua naapurimaan melkein suomalaiseen kaupunkiin pitkän kangasostoslistan kera:)
