Miten minusta tuli työmatkapyöräilijä?

Kuvan pyörä ei liity tapaukseen. Kuva: Thinkstockphotos

Olen aina tykännyt liikkua paikasta toiseen pyörällä. Sen sijaan varsinaiset pyörälenkit eivät oikein ole saaneet kannatusta. Liekö syynä ollut se, että yksinään pyöräily pelkästään hyvin vuoksi on jokseenkin tylsää. Ja lenkkikavereita ei joko ole ollut, tai ne ovat polkeneet renkaat viuhuen paljon kovempaa kuin allekirjoittanut ja tuskastuneet samaisen tyypin "maisemapyöräilyvauhtiin". Niinpä kategorisoin itseni aikalailla hyötypyöräilijäksi. Polkimet liikkuvat helposti, kun olen menossa paikasta toiseen ja rehkimisellä on kunnon kohottamisen lisäksi joku muukin tarkoitus.

Kesälomien jälkeen innostuin työmatkapyöräilystä toden teolla. Olin aikaisemminkin taittanut työmatkoja satunnaisesti polkien, mutta edellisen asunnon ja työpaikan välinen reilun 20 kilometrin etäisyys ei houkutellut hyppäämään satulaan kovinkaan usein. Nykyisestä asunnosta matkaa yhteen suuntaan kertyy noin 17 km. Heti tuntui jotenkin paremmalta, kun oltiin 20 kilometrin haamurajan alapuolella.

Niinpä kesäloman jälkeen päätin, että elokuun ajan töihin poljetaan joka päivä, ellei kohdalle satu ihan kamalaa vesisadetta tai myrskyä. Kaikki alkoi hyvin ja intoa riitti, kunnes huomasin, että reilun 10 vuoden ikäinen hybridi ei ehkä ole se kiitollisin menopeli 34 kilometrin päivämatkoihin. Kun kerran näkee polkemisen vaivan, niin miksei sitä voisi rullailla vähän kevyemmin, päästä vähän lujempaa ja kuskata mukanaan vähän vähemmän ylimääräisiä kiloja polkupyörän muodossa. Tarkoitushan oli ennemminkin tiputtaa kiloja polkijalta kuin raahata 16 kilon teräsrunkoista kulkupeliä edestakaisin. Näistä huomioista alkoi vimmattu fillarikeskustelupalstojen lukeminen ja pyöräkaupoissa visiteeraaminen.

Kippurasarvisen ohjaimiin ei identiteettini oikein antanut myöden (minäkö muka kilpapyöräilijä??) ja hybridi oli jo nähty. Niinpä valinta kohdistui lopulta lukuisten koeajojen ja renkaiden potkimisten jälkeen ns. fitness-pyörään. Siinä yhdistyvät kevyt runko, kitkatta rullaavat ohuet renkaat ja hyvä ajoasento. Kaikessa virtaviivaisuudessaan pyörän kuitenkin tunnistaa vielä naistenpyöräksi, jonka ohjaimiin hypätäkseen ei tarvitse könytä poikkitangon yli.

Pyöräily kuten niin moni muukin laji on välineurheilua, joten uudella pyörällä kilometrit taittuivat vauhdilla. Onhan se nyt paljon mukavampi viilettää sujuvasti ja ilman ylimääräisiä ohjaustangon ja satulan kitinöitä ja narinoita ja vaihtaa vaihteita keskellä ylämäkeäkin ilman, että koko ajan on pelko ketjujen irtoamisesta.

Pyöräteillä ei yleensä ole minkäänlaista ruuhkaa. Varsinkin tänään, kun Helsingin keskusta on kuulemma JHL:n lakosta johtuvan metrojen ja ratikoiden pysähtymisen takia kaaoksessa, on varsin kivaa hypätä täyteen ahdetun bussin tai ruuhkautuneet tiet täyttävien autojen sijasta pyörän selkään.

Pyöräilijälle ei levitetä punaista mattoa vaan lehtimatto.

Pyöräilijä ei ole myöskään aikataulujen orja. Jos jonakin aamuna reisistä löytyy vähemmän virtaa, et silti myöhästy. Kun työaika on liukuva, ei ole niin minuutilleen tarkkaa mihin aikaan aamusta sitä työpöytänsä taakse istahtaa. Työpäivän jälkeen ei myöskään tarvitse kiiruhtaa salille tai jumppaan, koska päivän liikunta- ja hikiannos on taatusti hankittu polkemalla. Eipä sillä, että tuon polkemisen jälkeen mikään jalkaprässi kamalasti edes houkuttaisi. Ilman jalkaprässiäkin tuosta polkemisesta on kuitenkin ollut lihaksille iloa. Elokuun alussa tietyt ylämäet lähinnä ärsyttivät ja nostivat välillä harmin kyyneleet silmiin pitkän työpäivän jälkeen. Jossain vaiheessa samaiset ylämäet muuttuivat mukaviksi haasteiksi. Ja vihdoin niistä poljettiin yli tuosta noin vain, ilman sen kummempia tunteenpurkauksia.

Maisemien lisäksi työmatkan tuoksut tavoittavat pyöräilijän paremmin kuin bussissa istujan.

Sään armoilla pyöräilijä sen sijaan on ainakin jossain määrin. Erilaiset sadetutkat ovat tulleet hyvinkin tutuksi, kun sadekuurojen uhatessa olen kyttäillyt sopivaa hetkeä sadepilvien välissä, jolloin olisi potentiaalisimmat mahdollisuudet selvitä kuivana kotiin. Aikaa yhdensuuntaiseen työmatkaan on pyörällä kulunut se sama noin 50 minuuttia, joka parhaimmillaan kuluu matkaan bussi+juna+juna -yhdistelmälläkin kaikkine vaihtoineen ja odotuksineen.

Pyöräillessä huomaa konkreettisesti vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen vaihtelun. Syvän vihreä kesämaisema saa vähitellen kellertäviä ruskan sävyjä ja pudonneet lehdet rahisevat ja tuoksuvat kutsuvasti renkaiden alla. Tyynenä aamuna sumu viipyilee jokiuoman päällä kietoen koko maiseman pehmeään syleilyynsä. Iltapäivällä sama maisema kylpee auringossa ja valkoiset hattarapilvet heijastuvat  tyynen veden pinnasta. Maiseman monet ulottuvuudet tuoksuja myöten konkretisoituvat aivan eri tavalla kuin yleensä.

Nyt on mittarissa 1009,2 poljettua työmatkakilometriä. Eli olisin näillä päässyt aikalailla Helsingistä Muonioon:)