Superruokaa suoraan puskista

Tämä superruoka on tullut ihan puskista - kirjaimellisesti. Vietin muutaman päivän vanhempien luona maalaismaisemissa. Ja marjapuskissa. Eikös maalla sovi vähän metsässä ollakin:)

Aamulla oli mukava herätä, kun voi katsella kauas. Keittiön ikkunasta pitkälle yli peltojen, kohti auringonnousua. Tai voi kävellä aamun raikkaudessa pitkin hiukan ruohottunutta peltotietä pienelle järvelle, jossa siihen aikaan aamusta ei ole vielä ketään muuta. Ainoastaan peilityyni järvenpinta, josta pilkistää ulpukanlehtien joukosta muutama valkoinen lumpeenkukka. En taas muistanutkaan, kuinka virkistävää tällainen aamu-uinti on, kun sitä sen verran harvoin pääsee tekemään. Kun tällä aamu-uinnilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kotoa lähdetään talvipakkasessa uimahallille silmät sikkarassa, kauhotaan kilometri, pari altaan päästä päähän ja sitten kovalla kiireellä föönataan tukka ja kiirehditään töihin. Ei, tällä uinnilla ei ollut kilometritavoitteita eikä aikatauluja, luvallista oli vain kesäaamusta nautiskelu!

Marjapensaiden omistamisessa ehkäpä parasta on se, että voi milloin tahansa käydä herkuttelemassa kypsyvällä sadolla suoraan puskista. Mikä siinä onkin, että marjat maistuvat paremmilta vihreiden lehtien seasta kaivettuina kuin torilta ostetusta rasiasta naposteltuina? Enkä vissiin ole ainut tätä mieltä oleva, koska sama asia on huomattu täälläkin. Olen harrastanut tuota puska-ateriointia lapsesta saakka niin marjapuskien kuin omppupuidenkin osalta. Nyt oman pihan kyseiset herkkujentuottajat ovat vasta niin pieniä, ettei niistä paljon riitä vielä naposteltavaa säilömisestä puhumattakaan. Joten mihinpä muualle kuin marjapuskiin oli suunta ensimmäisenä, kun vanhempien luona olin:)

Mustikkametsässä oli ajoittain hyvinkin tiukka kisa menossa kärpästen ja oman kestävyyden välillä. Kuinka niitä voikin mahtua niin paljon juuri sinne, missä itse milloinkin oli poimimassa? Omat marjamaat ovat lapsuuden maisemissa, sinne sitä tulee aina mentyä niitä poimimaan. Ihan niinkuin sitä ei oppisi hyviä marjapaikkoja edes löytämään uusista asuinympäristöistä. Vaan kun aina pitää päästä niiden tuttujen puiden ja mättäiden ääreen. Sieltä metsistä poimitaan marjat, siellä ne myös puhdistetaan ja sokeroidaan pakastusrasioihin ja -pusseihin. Valmiit pussit ja rasiat sitten kuskataan kotipakastimeen. Joka vuosi puhdistuspuuhan alkaessa äidin kaapista kaivetaan se sama iso tarjoilulautanen, johon levitetyistä marjoista nypitään lehdet ja muut roskat. Ja aina puhtaat marjat kaadetaan isoon yleiskoneen vatiin, josta ne sitten päätyvät pakasterasioihin. Jotenkin sitä aina automaattisesti hakee ne samat astiat, ihan kuin ei marjojen perjaus muilla onnistisi ollenkaan.

Vaan tällä kertaa osa marjoista matkustikin tänne kotiin ämpärissä. Joten pääsin aloittamaan ihan oman tradition marjanpuhdistusastioiden suhteen. Nyt ei ollutkaan kaapissa sitä tuttua yleiskoneen vatia, vaan piti etsiä muu iso kulho. Jospa ensi vuonna muistaisi, mitkä astiat olivat käytössä, niin voisi ottaa samat ja oma perkausperinne pääsisi vauhtiin:)

Ihan kaikki marjat eivät sentään päätyneet pakkaseen. Iltapalaksi keittelin vaahtopuuroa punaisista viinimarjoista. Ohje ompi esimerkiksi täällä, jos puurohammas alkaa kolottaa.

Poissaollessa puutarhassa liljat olivat auenneet ja koko puutarhan täytti vieno tuoksu. Tyyni ilta, hehkuvat liljat ja lämmintä vielä iltakymmenen jälkeen yli 20 astetta. Voiko tästä enää kesä paremmaksi muuttua?